In elämä en ole tyytyväinen jokin minussa on vikana kuvailua masennus omapa on vikasi täyttä totta väsymys

► only silence will end

En osaa enää kirjoittaa onnellisista asioista, jotka saisivat minut ajattelemaan päivän kauneimpia hetkiä. Mutta niitä ei ole.

Tunnen olevani kierteessä. Kierteessä, josta ei ole paluuta takaisin siihen onnelliseen aikaan. Minulla ei ole syytä olla onnellinen. 
Minä en saa olla onnellinen, eikä onnellisia hetkiä saa olla. 

Minun ei pitäisi. 
Minulta odotetaan niin paljoa, olla se kiltti tyttö. 
En vain jaksaisi enää.

Olen jo luovuttanut. 
Olen luovuttanut itseni suhteen.
Minut on merkitty tähän taloon, tähän kirottuun sukuun. 
Minä en saa olla onnellinen, minulla ei saa olla tunteita.

Minulla ei saisi olla ketään lähelläni, jotka yrittävät tehdä oloni koko ajan onnelliseksi. 
En merkitse mitään.

Tänään sain kuulla sen saatanan saarnan. Päivästä toiseen kuulen tämä saman paskan. 
"Tanja tekee sen, Tanja tekee tämän."
Jos en tee asiaa oikein, minulle huudetaan. Minulle huudetaan siitä, että olen joko unohtanut tai sitten nuo ihmiset sanovat sen "että me joudumme kaikki tekemään, kun kukaan muu ei sitä tee."

Olen niin kyllästynyt. 
Olen niin väsynyt.
Olen kyllästynyt näkemään tämän saman paikan aamusta toiseen, viikosta toiseen ja vuodesta toiseen. 
Minulle ei anneta lupaa kasvaa tästä paikasta.

Vanhempani ovat niin innoissaan uudesta talosta ja Keravalaisesta vuokralaisesta. Kaikki, mitä se mies tekee, on aivan hieno juttu. 
Se talo ei tule olemaan mikään uusi koti minulle, vaan vankila. 
Tuo mies, tuo uusi vuokralainen, on pilannut elämäni lopullisesti.

MIKKO SITÄ, MIKKO TÄTÄ.
TEHKÄÄ SIITÄ MIEHESTÄ POIKA, JOTA OLETTE SAATANA KAIVANNEET. 
EN OLE MITÄÄN KUIN EPÄONNISTUNUT PASKA.

OLEN PELKKÄ VIRHE TÄSSÄ VITUN MAAILMASSA. PELKKÄ VIRHE.

Jos vähänkin osoitan mieltäni, minua moititaan, haukutaan. 
Nuo ihmiset ovat vieneet minulta kaiken. Enkä tule saamaan niitä takaisin.

Se mies, jota joudun kutsumaan isäkseni, ei ole mikään isä.
Minusta kaikkein ensimmäinen kiusaaja jokaisen lapsen elämässä, ovat vanhemmat. 
Kenenkään ei pitäisi lapsena joutua vanhempiensa kiusaamiksi. Niin kuin minun vanhempani.
He eivät tee mitään muuta kuin hauku tekojani, joita yritän pyhittää anteeksi annoillani. Mutta ne eivät koskaan pääse perille, vaikka kuinka yrittäisin.

Kaikki muut onnistuvat, saavat lähteä mihin huvittaa, saavat tehdä elämästään omanlaisensa. En ole mitään muuta kuin vanki tässä vankilassa niin kauan, kunnes vanhempani kuolevat ja jään tänne yksin.

Tulen jäämään yksin. En tule rakastamaan, en tule olemaan onnellinen.
Minun täytyy piilottaa tunteeni, olla oikea ihminen.

Haluaisin vaan kadota, olla yksin.
En jaksa enää taistella.
En jaksa enää olla oma itseni.

Antakaa minun vain olla.


Read More

Share Tweet Pin It +1

0 Comments

In elämä en ole tyytyväinen jokin minussa on vikana kauneus kirjat kuvailua lukeminen masennus musiikki omapa on vikasi onnellisuus tumblrurista suoraan täyttä totta väsymys

► päivää ennen syntymääni, osa mikä lienee

Pitkästä aikaa sellanen olo, etten osaa sanoa mihin voisin kategorioida sen.
Oon ruvennut pitkästä aikaa kirjottamaan ja tuntuu siis siltä, että nyt onnistaa vaihteeksi. Yksitoista sivua kahdessa päivässä. Vau. Tunnen itteni niin voittajaksi.
Mutta tosin oon rupenut miettimään mun omakuvaa. En oo mitenkään kovin naisellisesta päästä; mua ei kiinnosta meikkaaminen ja jos haluttaa vähän meikata, niin toki perus-shaiba eli meikkivoide, puuteri ja ripsari + mahdollisesti huulipuna menee.
Tosin. Mä en kovinkaan kauniina pidä itteäni. Oon ollu aina vähän tämmönen ja suorasukainen juuri omasta ulkonäöstäni. Mä näen kaikki mun kaverit ja muut tuntemattomat ihmiset kauniina. En pidä itteäni kauniina sitten lainkaan. Jos yritänkin pukeutua nätisti, niin näen peilissä lihavan idiootin. Ja tän mä myönnän.
Mä syön suruuni. Mulle ruoka on semmonen asia, joka auttaa kun kukaan muu ei voi. Jos on paha mieli, niin sitten syödään. Tähän on vaikuttanut mun oma isä ja välillä ehkä äitikin. Mun oma isä on sanonut moneen kertaan, että olen lihava paska ja kukaan ei tuu koskaan rakastamaan mua, koska oon lihava. Jaa, kiitti tiedosta hermanni. 
Tähän tulee tää, miksi mä oon tämmönen. Ois kiva omistaa juur koira, että pääsis pakostakin lenkille. Haluaisin hoitaa itseni pienempään housu-kokoon, mutta se ei onnistu kun porukat ei anna tukea sitten paskan vertaa. Mä itse haluan hoitaa kuntoon, mutta mä tiedän etten kykene hoitamaan itseäni sellaseen kuntoon että kehtais näyttää muotojani. Tämän vuoksi verhoan mielelläni, koska olen pienirintanen nainen suurella perseellä ja koko ajan tuntuu siltä, että jonain päivänä syön itteni rapakuntoon.
Fyysinen kunto on mitä on. Istun kaiket päivät koneella, kun mulla ei käy enää kavereita. Harvoin mä oikeestaan näen niitä ja tuntuu siltä, etten halua olla enää Hönöläisiin  tai Orivesibro’sien missään yhteyksissä, kun en niitä näekkään kovinkaan paljon. Ei millään pahalla, jos joku teistä tulee lukee tän postauksen.
Jotenkin on semmonen olo, että haluaisin kaivautua kuoppaan tai muuttaa sillan alle, kun musta koko ajan oletetaan olevan se kiltti naapurin-tyttö joka tekee kaiken mitä pyydetään. Ainoa asia mistä oon pitänyt kiinni on Santtu. Mun pikkusisko. Tää henkilö opettaa mulle jatkuvasti kauheesti ja mä en pystyis pärjäävän ilman sitä. Vaikka me ei kauheesti nähdä, mutta mä tiedän ton yhen uskovan mun taitoihin helvetillisesti.
Mä en halua näyttää tältä. Mä oon ollu heikkona porukoiden takia. Mä odotan liikoja niiltä, mutta ne ei koskaan tee mun eteen mitään suurta. NE VITTU OSTI TALON. Ja tästä läheltä vielä. Ja sanotaan ettet sä pärjäis missään kaupungissa vuokra-kämpässä. MIllä helvetin oikeudella ne voi sanoo noin, kun ne osti vittu talon?? Tätä mä en tajua. Mä pärjäsin Orivedellä vuoden, Muurlassa kaksi. Ja sitten tullaan naaman eteen heittäen paskaa naamaan. Mä haluaisin puolustaa itteäni kaikin voimin, mutta jotenkin mä en saa mitään sanotuksi. Aina, joka helvetin kerran.
Mä en todellakaan halua näyttää tältä. Mua etoo olla tämmönen. Mä haluan tuntea itteni kauniiksi, jopa tuntea itteni aidoks. Haluisin edes osata laittaa kajaalia ja laittaa kulmat, mutta aina niistä tulee sellasta sotkua joka ei näytä hienolta. Haluan pukeutua vaatteisiin, joissa tunnen oloni mukavaksi. Haluan housuja, vain housuja koska hameet hyi saatana. Ja mekot. JOS joskus menen hamassa tulevaisuudessa naimisiin, niin turha mua luulla menevän häämekossa alttarille. Eli housupuku kiitos ♥ 
Lisäksi haluan tatuointeja, ehkä parikin. Vaikka pelkään neuloja saatanallisesti, mutta mä haluan oikeesti päästä pelosta eroon. Kaks pientä, ei mitään kovinkaan suurta. 
Palatakseni tohon tarinaan, jota aloitin kirjottamaan tosissani. Yks niistä tarinan hahmoista on adrogyyninen. 

Androgyyni on henkilö, joka ei tunne kuuluvansa selvästi kumpaankaan biologiseen sukupuoleen. Androgyyni voi tuntea sukupuoli-identiteettinsä koostuvan maskuliinisten ja feminiinisten ominaisuuksien yhdistelmästä tai mahdollisesti ei kummastakaan.” 


Näin sanoo armas wikipedia. Ja nyt tota tarpeeksi miettii, niin koen itteni erillisenä. En oo ees varma, mikä mä oon. Seksuaalinen suuntautumiseni on naisiin päin, vaikka koen miehet komeina mutten vois koskaan harrastaa seksiä miehen kanssa koska en halua raskaaksi koska olisin paska mutsi kun en tiedä mukuloista ja niiden hoidosta paskaakaan. En oo todellakaan varma mikä mä oon ihmisyydeltäni. 
Oon vaan tämmönen pienirintanen muija, joka on kielellisesti ja luovuudellisesti lahjakas, haluaa olla suhteessa naisen kanssa, joka voisi oikeasti välittää mun vioista huolimatta ja olla vapaa tämmösistä kahleista, joita joudun pitää 24/7.

ps. kuunteleen tällä saatanan hyvää ranskalaista bändiä. ja sitten muistin miks ranska on yks niistä kielistä, joka saa mut ajattelemaan miten kauniit soinnut koko kielessä on  ♥

Read More

Share Tweet Pin It +1

0 Comments

In elämä joulu kahdestaan kauneus kuvailua odottamatonta onnellisuus täyttä totta

► suukko otsaani vasten








Tänään meni lakialoite tasa-arvoisesta avioliitosta läpi. Suunnatonta onnea ja rakkautta.


----

haikut: tanja "varjola" vehmas © 2014
kuvat: rodiennes © 2014

Read More

Share Tweet Pin It +1

0 Comments

In elämä en ole tyytyväinen jokin minussa on vikana kahdestaan kuvailua masennus omapa on vikasi syksy täyttä totta väsymys

► tuuli tuule sinne missä muruseni on

Mikäköhän siinä on, kun kaikki paska vaan tippuu niskaan kuin jääpuikot katoilta konsanaan? Onnellinen en saa olla, se kielletään.

Äidin mielestä elän haavemaailmassa. Niin taidan elää. Luulen elävän todellisesti, kuvittelen onnistuvan ja olla rakastettu. Olla tärkeä. Miksi edes yrittää, jos en kuitenkaan onnistu missään?

Koko ajan ne haukkuvat, pitävät pilkkanaan. Vaikka kuinka yrittäisin olla onnellinen, olla ystävieni luona mutta ei. Ne tulevat piiloistaan, sanovat kauheuksiaan ja odottavat, että lopulta käpertyisin peiton alle ja itkisin. Niinhän mä aina teen.

Enhän mä enää muutakaan tee kuin itken koko ajan. 
Juurihan mä olin Santun luona, tunsin olleeni kotona. Se jopa sano, että oon aina tervetullut sen kotiin. 
Kun tulen aina jostain tänne, tuntuu siltä että olen tullut vankilaan. Omat tunteet on kielletty, en saa sanoa miltä minusta tuntuu. Pitää olla hiljaa ja paikallaan, liikkua en saa. 

Olisi parempi, jos pääsisin pois täältä. Tiedän, että mulla ei oo kyllä nyt kaikki kunnossa ja haluan parantua tästä vaivasta, viasta. Vihaan itseäni; omaa kehoani, ulkonäköäni, muotoani. En ole kaunis kuin eräät, minua ei saa kaunista tekemälläkään. En osaa pukeutua nätisti, en tunne itseäni omakseni hameiden ollessa ylläni. Haluan olla se, joka huutaa sisimmässäni. 
Haluan olla varmempi itsestäni. Tosin siihen en kykene. 

Mikä siinä on, kun vihaan itseäni näin paljon? Minulla on sääntöjä, joita joudun tottelemaan. Olen kohta 23-vuotias, enkä mikään 5-vuotias nappula saatana soikoon. Minua vahditaan tarkkaan. Minulla on nukkumaan meno-ajat, koskaan en saa 10 jälkeen illalla olla valveilla. 

He väittävät, että kaiken tämän takana on Santtu.
Ne hirviöt. Santtu on mun siskoni. Jos te mut häneltä kiellätte, niin teette pahan virheen. Hän on minun siskoni, joka tukee minua. Hän välittää, osoittaa omalla tavallaan sen, että rakastaa minua. Hän pitää minua tärkeänä. Samoin kun muut ystäväni. 

Mutta vanhempani eivät sitä tajua. He vain leikkivät kustannuksellani, olen tuoli.
He voivat istua päälleni, heitellä minua suuntaan kuin toiseen. Minulta voi lähteä jalka altani, mutta silti olen pystyssä. He voivat repiä jalkani altani, kuin sillä osalla ei ole väliä.

Minulla on väliä. Mutta onko sillä väliä enää, kun he eivät osoita välittävänsä tai rakastavansa minua?
Jos vain saisin nukkua, niin antakaa minun nukkua. En tarvitse muuta kuin lepoa.







Read More

Share Tweet Pin It +1

0 Comments

In elämä kamera kuvailua syksy täyttä totta väsymys

► i have finally seen the light

Syyskuu meni, Lokakuu tuli ja meni. 
Nyt ollaan Marraskuussa. 
Vielä lähempänä joulua. 
Katsotaan mitä siitäkin tulee.

Ostin tässä maanantaina uuden puhelimen vanhan tilalle. Hei hei kiinalainen HTC Wildfire S, tervetuloa amerikkalainen IPhone 4. 
Minä jo niin rakastan tätä uutta puhelinta. 




Tämä kuva sai tunnustusta Instagrammista, kiitos Hämäläisen Marko.



Howlers © 2014

Minulle ei ole mitään erikoista tapahtunut kuukauden ajan. Tosin sain eilen aamulla muikean yllätyksen, kun työkkäristä soitettiin ja tyhmänä nukuin sen yli. 
No anteeksi, pidän vain nukkumisesta.

Sitten odotettiin koko päivän uutta soittoa, jota ei koskaan tullutkaan.
Jaa.

Että kiitos vain. Vaikka tuli tekstiviestikin, että otamme uudelleen yhteyttä jota ei tullutkaan. Joopa joo.


Nyt minä menen nukkumaan. 
Selkää särkee,
niskaa särkee.

Nyt on parasta vetäytyä ja levätä.
Huomenna tapaan ystävän, jonka tapaamista odotan innolla.

xoxo lily

Read More

Share Tweet Pin It +1

0 Comments

In elämä jokin minussa on vikana kamera kauneus masennus syksy täyttä totta väsymys

► i forgot about songs

Jaa. Jotenkin se päivittäminen on unohtunut. Enkä edes pyydä anteeksi siitä, ei ole ollut vain mitään erikoista tapahtunut.

Sitä samaa vanhaa kuuluu minulle. Työtön, hyödytön.
Mutta olen jo väsynyt kuuntelemaan niitä. Ne ovat vain turhia sanoja, joita joudun kuuntelemaan. Olen vain väsynyt, turhautunut.

Piti jopa laittaa tänne kuvia loppu-kesästä että alku-syksystä, mutta kappas kummaa. Olinkin poistanut suurimman osan puhelimestani.

----

Mutta olin kuvannut viime kuussa tähtiä. Kauan sai odottaa, että sain edes muutaman hyvän otoksen. Tosin minusta ei tule mitään luontokuvaajaa, etenkään jos kyseessä on tähdet. 



Pitäisi vain harjoitella ja harjoitella. En aio luovuttaa enää, vaikka olen jo elämäni suhteen luovuttanut. En vain jaksa. En tiedä jaksanko enää päivittää tätä blogiakaan. 

Kai vaivun talviunille jo. Katsoo nyt. Jos vaikka joskus jaksaisi taas päivittää. 


päivän jatkot.
xoxo lily

Read More

Share Tweet Pin It +1

0 Comments

In elämä jokin minussa on vikana kamera kauneus masennus musiikki täyttä totta väsymys

► tuuli toi minut tänne, ilta vei minut tuonne

Pahoittelen päivityksen puuttumista, kotona on ollut kiireitä ja draamaa. Mitäs muutakaan.
Vähän on huonosti mennyt mulla, kun en ole itse pysynyt kasassa. Kuin minut oltaisiin murrettu kahtia.



Mutta mun kesä on näyttänyt tältä.








mansikkamaan sirkka


Sitten oli taas vuorossa vuotuinen mökki-reissu armaan Elinan luokse, jonka takia eräältä henkilöltä oli mennyt päivät sekaisin mustikan ja mansikan poimimisen takia.




Elinalta sain ihanan Deathly Hallows-kaulakorun ♥ Minun uusi ihanuuteni.

joku likainen omakuva. hör hör



Tuossahan tapahtui oikeastaan aika paljonkin, tuntuu vain mitättömältä.
Tosiaan on ollut vähän rankkaa, kun tosiaan olen ollut taas työttömänä ja minua syytetään sen vuoksi kotona. Kuulemma minun vikani, jaahas.
Sitä samaa vanhaa.

Tänään Elina laittoi mulle tekstiviestiä ja koitti kovasti kaupitella minulle hänen vanhaa asuntoaan, sillä hän on muuttamassa kaupungin toiselle puolelle vähän isompaan asuntoon ja olin totta kai innoissani siitä!
Toisin kävi, isä haukkui minut säälimättömäksi paskaksi kun en ole saanut mistään töitä ja sen sellaista.

Monet teistä ovat toki kannustaneet minua sen suhteen, että minun pitäisi vain lähteä. Ei tule kesää, ei todellakaan.
Jos nyt lähden, niin isäni alkaisi entistä enemmän vihaamaan minua ja minulla ei olisi enää isää, joka välittäisi minusta.
Mitä ihmettä minä puhun, eihän se mies ole koskaan välittänyt minusta!

Kaikki ovat sanoneet, että kyllä ne lutviutuu jos minulta vain löytäisi uskallusta. Ei minulla sitä ole. 
Minulla täytyisi olla joku tukena ja auttaa minua, että minä pääsisin pois täältä. Äitini ja isäni eivät katsos välitä mistään muusta kuin rahasta. Kyllä minut voidaan hiljentää tietystä summasta.
Ja haukkumalla myös.

------

Ulkona on jo pimeää. Kello tulee kohta yksitoista 15 minuutin päästä. Äiti on jo nukkumassa, minä olen vielä ylhäällä. Kirjoittamassa tätä merkintää.
Spotifysta tulee "Somebody That I Used To Know"-kappale Gotyelta.

12 minuuttia vielä.

ei.
vaan 11 minuuttia.

nyt menen ja lepään. 
hiljennyn pimeyteen ja yritän nukahtaa.
xoxo tanja

Read More

Share Tweet Pin It +1

0 Comments

In elämä kamera kauneus musiikki Muurlan Opisto näyttely

► suuntaa ja luonnetta 2/2

Jäi kahdesta kuvasta auki, että olisin saanut tuon edellisen merkinnän valmiiksi. Ei sitten antanut, voi kukku luuruu.


Tosiaan istuttiin paluumatka Helylle ja Ilarille Mersussa. Jumalauta miten hieno auto oli kyllä, vaikken autoista oikein perustakaan.




Saatiin tuollaiset vanhat diat rinnuksiimme, jotta meidät erotettaisiin tekijöiksi. Olivat Heikki Willamon vanhaa tuotantoa, jotka saatiin lopulta pitää omanamme.

Minulle tuli pöllö. Kaunis dia oli kyllä, nyt on sitten rinta rottinkilla.

----

Kiitos tosiaan hienosta näyttelystä. Ollaan kaikki oltu ahkeria. Hyvä me.

Nyt kiitän vielä kerran, toivotan onnea ja hyvät yöt.

yön hiljaisuuteen lepään, lily

Read More

Share Tweet Pin It +1

0 Comments

In elämä kamera kauneus Muurlan Opisto näyttely täyttä totta

► suuntaa ja luonnetta 1/2

   Tänään sitten oli tosiaan kauvan odotettu 25-vuotis juhlanäyttelyn avajaiset Helsingin Kaapelitehtaalla, Valssaamo-tilassa. Matka kohti Helsinkiä oli semmoinen tunnin ajomatka, kun oltiin päätetty että isän serkku Hely veisi meidät sinne.

Kun ollaan maalaisia eikä me osata Helsingissä oikein autolla kulkea.

simppeli asukokonaisuus uudella tukka-tyylillä.





Itse näyttely näytti hyvältä. Oli mukava nähdä vanhoja luokkalaisia vielä kerran ja nähdä myös muiden entisten opiskelijoiden kuvia. Kaikki näytti ja tuntui hyvältä.
Olimme onnistuneet.

Minä isäni serkun Helyn ja hänen miehensä Ilarin kanssa yhteiskuvassa.


Jonkin aikaa siinä odoteltiin puhetta, ehditty katsomaan osa töistä jolloin lopultakin tykki pyöräytti kuvani näkyville.




Oli aika aloittaa puhe. Näyttelyn Kuraattori Marko Hämäläinen ja opettaja Kikka Niittynen antoivat meille hienon puheen, jonka jälkeen kiitokset ja oppilaiden kokoominen kaikkien näytille.





Kuraattori Marko Hämäläinen pitämässä puhetta penkillä seisoen.




Kauniit oli kyllä tuotokset. En raaskinnut kuvata töitä enempää, piti hillitä itseni. 

hör hör oli mukavat näyttelyn avajaiset pian ollaan kotona jee oon valokuvaaja

Näyttelylle 10/10 pojot Mersussa istuen.

Read More

Share Tweet Pin It +1

0 Comments

surkuhupainen elämäni © gaosaman. Sisällön tarjoaa Blogger.