Syksy saapui. Niin saapui myös uusi tulevaisuuteni. Vaikka hiljaisin mielin epäilen tätä kaikkea, tätä kuvajaista.
Olen ollut onnellinen. Saanut kokea kaikkea uutta, jännittänyt asioita ja tekemään omia päätöksiäni kenenkään marisemassa takanani.
Mutta olen niin väsynyt. Olen ollut lauantaista asti kipeänä, sairastellut yksin. Oloni turhauttaa. Joudunko aina olemaan niin yksin, etten voi saada elämänkumppania rinnalleni? Olen kai niin hätäinen asian suhteen.
On se vaan hienoa, että saan elää omaa elämääni. Vaikka tuntuikin kamalalta lähteä kodista, jossa kasvoin. Tosin kasvoin yksin. Muttei sille voi enää mitään.
Olen menettänyt vaan intohimoni kirjoittamiseen. Taas jotenkin jäänyt välistä, ettei minulla muka olisi aikaa niille kaikille projekteille. Ja voi olla, ettei minulle kohta enää jää aikaa niille, jos tulen saamaan työpaikan. Ja se alkaisi jo ensi kuun ensimmäisenä maanantaina. Minua ahdistaa.
Olisihan se mukava, että olisi töitä. Olisi rutiinia, jota lähtisi toteuttamaan. Mutten tiedä. En vaan tiedä.
----
Pitäisi olla enemmän avoin kaikelle. Mutta minä itse puristan siitä niin kovaa kiinni, pidäten sen vaan sisälläni enkä halua keroa niistä asioista kelleen. Kuka nyt minua ymmärtäisi?
Minulla on liian suuret odotukset elämältäni. Minulta puuttuu elämästäni se kipinä, joka minulla aiemmin oli. Nykyisin olen vain luovuttanut.
Sillä ei ole enää väliä, onko minun rinnallani enää ketään. Yritetään saada porukkaan mukaan, tiedän että yksi ihanista ystävistäni ei enää ajattele samoin minusta ja tuntuu, että he puhuvat yhtälailla selkäni takana kuin minä muista ihmisistä. Olo tuntuu mitättömältä.
Miksi edes pitäisi tuntea olonsa juuri tällaiseksi? Vaikka minulla on juuri kaikkea hyvää tapahtunut, niin tuntuu siltä, ettei kukaan anna minun oikeasti olla oma itseni.
En tunne tätä kehoa, tätä ulkonäköä, ääntäni enää omakseni. Olen muuttunut peilikuvakseni.
En näe sitä henkilöä aamuisin, kun katson itseäni peilistä. En näe sitä silloin, kun pesen illalla hampaitani vaan jonkun kauniin, itsevarman ja sievän, nuoren naisen. Mutta kun palaan todellisuuten, näen vain kasan läskiä, johon olen niin tyytymätön. Minä vain moitin itseäni niin monista virheistä ja minua hävettää. Minua hävettää elää tässä kehossa, johon en ole vain tyytyväinen.
En halua enää olla nainen. Onko siinä jotain vikana, ettenkö voisi vaan olla kerrankin tyytyväinen omaan ulkonäköön tai vaan kerrankin olla oikeassa jossain asiassa?
Ei minun naamalla voi olla mies. Pelkkä ajatus saa turhautumaan, pelkäämään ettenkö todellakaan kelpaa kelleen naiselle jos näytän jumalauta tältä?
----
Sain naamakirjassa selfie-haasteen. Minusta tuntuu, etten tule tekemään sitä, kun en halua. En halua näyttää naamaani enää missään.
"nyt kun sinä olet yö
ja minä olen päivä
vihdoinkin saamme olla
yhdessä kauan
kun juhannusruusut
tuoksuaan tuhlaa, huumaa
tanssimme liekkeinä vapaina
nousemme rauhaan." - Niitty ja Taivas - Yona
